Silloin tällöin mä mietin kuinka paljon oon kasvanu ja kehittyny. Mä oon oppinu niin paljon ja saavuttanu asioita joihin en ois uskonu koskaan pystyväni. Samana iltana mä saatan käpertyä sänkyyni itkemään sitä kuinka turha oon, kuinka mä en tuu pärjäämään ja musta ei oo mihinkään.
Mä oon onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan oon ollut. Mulla on kaikki mitä mä tarvitsen ja en anna tuntemattomien lannistaa mun fiilistä, mut silti musta tuntuu et jokin rajoittaa mua. Se ei oo ne tuntemattonat vaan läheiset. Mä haluisin saada avoimesti olla onnellinen. En kuule sanoja "sä oot hyvä juuri tuollaisena" onko se oikeesti niin hankalaa?
En mä taas tiiä mitä mä tälläkin postauksella haen takaa, kunhan tyhjennän päätäni.
Tuntuuko teistä joskus siltä että te ette vaan sais olla omiaitsejänne vaikka ite ette haluis olla muuta kuin mitä nyt ootte? Tai kamppaileeko joku sen tunteen kanssa että haluaisitkin olla kaikkea muuta kuin mitä olet?
