Riippuvaisuus

Hyppään junaan. Laitan musiikin soimaan ja samalla katson maisemien vaihtuvan. Mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan, kunnes kuulen kuulutuksen "Hyvät matkustajat, saavumme Tampereelle." Joko 45 minuuttia on kulunut? Oliko se viime viikolla kun me kävimme Lontoossa? Ai se olikin viime elokuussa. Yläaste loppui jo kolme vuotta sitten. Mitenkäs se lapsuus, mihin se meni? Voidaanko vielä leikkiä piilosta?
 Aikaa kuluu nopeasti ja pelkään että silmänräpäyksessä olen jo vanha ja ryppyinen. Silloin istun keinutuolissa kertoen satuja lapsenlapsilleni siitä kuinka aikoinani minulla oli paljon kavereita ja punainen tukka. Tällä hetkellä en halua  mitään muuta kuin elää elämääni vapaana, nuorena ja onnellisena. Sen jälkeen kun erosin ajattelin että en halua enää ikinä olla riippuvainen kenestäkään, sillä loppujen lopuksi se on kamalaa käyttää suurimman osan päivästään pohtien kysymyksiä "Onkohan mun kulta kunnossa?" "Mitä minä voin tehdä mielyttääkseni häntä?" "Miksi hän ei vastaa minulle?" "Koska me näemme taas uudestaan?" Ja kaikki ne lukemattomat kysymykset vain sen takia koska rakastan häntä ja koska on niin kamalan mukavaa kokea itsensä rakastetuksi.
 Todellisuudessa minähän olen riippuvainen niin pitkään kuin ihmisiä päästän lähelleni. Nimiä mainitsematta jokainen mun rakas, olisin valmis tekemään lähes mitä tahansa teidän onnen ja hyvinvoinnin puolesta. Niin kauan kuin on joku "isompi" taho joka määrittelee mitä saan ja mitä en saa tehdä, olen riippuvainen.
 Yhteiskunnan silmissä jos eläisin unelmieni elämääni olisin turha läjä paskaa. Kysenen elämä menisi kutakuinkin näin: Asuisin omassa asunnossani ehkä joku ihana samansukupuolen edustaja seuranani. Maalaisin isoja tauluja ja näkisin usein kavereitani joskus olutlasin äärellä, toisinaan taas rannalla, Tamperetalolla, puistossa, missä milloinkin. Välillä voisin rauhoittua sängynpohjalleni ja katsoa Frendejä taikka lempielokuvaani Greasea, kun taas välillä voisin lähteä maailmalle seikkailemaan ja katsoaan mitä nähtävää ja koettavaa maailmalla on tarjota. Eläisin elämäni kunnioittaen kaikkea elämää ympärilläni, antaisin jokaisen eläimen elää elämäänsä käyttämättä heitä hyväkseni vaan sen sijaan tarjoaisin auttavaa syliäni ja tasa-arvoista kohtelua.
 Niin kauan kuin opiskelen voin elää kuttakuinkin unelmieni elämää. Hankalia asioita on kuitenkin raha tai se mitä minulta odotetaan tulevaisuudessa. Jos ajatellaan yhteiskunnan tai perheeni kannalta ihanteellistahan olisi että opintojen jälkeen menisin töihin, kävisin joka arkipäivä töissä ja ansaitsisin keskivertopalkkaa. Söisin lihaa turvatakseni kyseisen tuotannon takaamisen jokaiselle että kaikki voisivat lihasta nauttia, enkä olisi kellekään vaivaksi erikoisruokavaliollani. Jossain vaiheessa tapaisin ihanan miehen ja menisin naimisiin ja tämän miehen kanssa hankkisin 2-3 lasta. Hoitaisin lojaalisti lapsiani kotona, sillä välin kuin mieheni kävisin töissä ja lapseni kasvasivat vähän vanhemmiksi. Olisin mieheni kanssa yhdessä kunnes kuolema meidät erottaisi. Näkisin lasteni  kasvavan, edistyisin töissäni, maksaisin veroni, lainani, kaiken mitä olen velkaa. Jäisin eläkkeelle ja viettäisin rauhallisia eläkepäiviä  mutta en liian pitkään ettei tulisi liian vaivalloiseksi maksaa minulle kunnollista ateriaa vanhainkodissa.
 Mitä jos edeltävä tulevaisuus kuulostaa mielestäni oksettavalta? Onko se todella mahdotonta elää unelmieni elämää, pysyä tässä hetkessä? Nimittäin minusta todella tuntuu että olen onnellinen. Asun mukavassa kämpässä, mukavalla paikalla, mukavassa kaupungissa. Saan rahaa jolla pystyn elämään kohtuullisesti kuukauden kerrallaan. Minulla on paljon  ystäviä ja kavereita joiden kanssa vietän aikaa aktiivisesti. Voin toteuttaa itseäni vapaasti ja halutessani aloittaa uusia harratuksia. Määrään itse mitä suuhuni laitan, minkä  tuotantoa tuen ja mitä teen vapaa-ajallani kutakuinkin mukavan koulupäivän jälkeen. En ole sitoutunut kehenkään mutta halutessani on olemassa ihminen jonka viereen voin yöksi käpertyä.
 Kai se on naiivia haaveilla hetken kestävän ikuisuuden. On varmasti myös epäkypsää kammota työntekoa ja aikuisuuden velvollisuuksia. Sitä suuremmalla syllä haluan kuitenkin ottaa kaiken ilon irti. En halua olla se ihminen joka kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä miettii että miksi en pitänyt itseäni kauniina, miksen arvostanut itseäni, miksi en lähtenyt elämään vielä kun oli mahdollisuus. Ja jollain tasolla unelmoin että minusta ei tule koskaan niin kutsutun "kohtalon" orjaa.