Itsekriittisyyttä vaiko itseinhoa

Elämäni näyttää pitkälti samalta kuin aikaisemminkin. Stressiä, pelkoja, juhlia, kiirettä, vastuuta ja vatsa täynnä perhosia. Mä yritän kovasti hillitä itseäni ja ajatella järkevästi mutta jotenkin sä vaan oot niin vastustamaton.

"Vaik tän piti olla chillii ja villii

Nyt mä haluisin leikkii kingii ja queenii

Vietetty liikaa aikaa, aloin kiintymään Spesiaali nainen on jotain niin hyvää"

Mulla on koko elämäni ollut tiettyjä piirteitä joita inhoan yli kaiken itsessäni, kuten itsekkyys, huomiontarve, läheisyydenhalu ja takertuvaisuus. Aina tietyin väliajoin huomaan kyseiset piirteet mun käytöksessä, taistelen niiden parissa ja ehkä ne hetkeksi katoaa. Loppujen lopuksi ne kai kuuluvat perusluonteeseeni. Vaikka en yleensä järin radikaalisti käyttäydy, pääni sisällä saatan kuvitella olevani maailman napa ja janoan suurta draamaa. Haluan että asiat menee niin kuin itse olen pääni sisällä suunnitellut ja vihaan pettymyksiä yli kaiken. Mökötän, oletan muilta tietynlaista toimintaa, haluan että mua kaivataan. Ovatko kaikki ihmiset päänsä sisällä oikeasti tällaisia hirviöitä vai olenko erityisen kuvottava? 

 Pääasia on kai ettei anna tunteillensa liikaa valtaa. Pysyy tyynenä, kohteliaana ja mukavana vaikka pään sisällä riehuisi pyörremyrsky. Välillä vaan tuntuu hyvältä sanoa ääneen millainen itsekyyden keskittymä olen, mitä mä haluan ja mitä tunnen.

T. Hirviö