Tuntematon menneisyys

 No jo on dramaattinen otsikko mutta kyllä se aiheeseeni liittyykin, nimittäin puhun aina siitä kuinka rakastan taidetta., haaveilen tatuoijanurasta ja kuinka piirtäminen ja maalaaminen on niitä mun juttuja. Moni ei kuitenkaan tiedä että harrastin ennen myös animoimista eli animaatioiden tekemistä. Löysin kyseisen taiteenmuodon jo n.10-vuotiaana kaverini kanssa. Siihen aikaan olimme hulluna witch-sarjakuviin ja tv-animaatioon. Teimme paljon yhteisiä animaatioprojekteja ja muutenkin tykkäsimme piirrellä ja viettää aikaa yhdessä tehden videoita, omia sarjakuvia ja lehtiä.
 Minulle ei ole koskaan opetettu animoimista, yhdessä kaverini kanssa ahersimme paintin ja windows movie makerin parissa saadaksemme kuvamme liikkumaan. Se ei ollut helppoa, ohjelmat jumittelivat, töitä katoili, ja vaikka animointi olisi onnistunut hyvin ei piirrustustaitomme olleet vielä kummoisia. Mutta jostain jokaisen pitää alottaa. Manga sekä anime oli tähän aikaan suuri osa elämääni ja kokoajan olin tekemässä uusia animesarjoja jotka jäivät kesken kun olin saanut kasaan 5 sekunttia alkuteksteistä.

(Jouluanimaatio vuodelta 2007, tein tämän yhdessä kaverini kanssa luokan joulujuhliin (Minun ovat selkeästi rumemmin tehdyt kohdat <3)

Animaatioiden ja animen kautta löysin tieni you tubeen ja ryhdyin niitä ajallaan sinne laittamaan. You tube on kieltämättä julma paikka huonon englannintaidon omaavalle lapselle. Ilkeää kommenttia lenteli ja vastaan tuli ties mitä trolleja vaikkei niin pienenä edes tietänyt mitä ne sellaiset trollit ovat. Mutta siellä tutustuin moniin mukaviinkin ihmisiin jotka auttoivat minua harrastukseni parissa ja kielittaitoni kehittämisessä. Rakensin heidän kanssaan ystävyys-suhteita ja joihinkin pidän yhteyttä vielä nykyäänkin. Jotku asiat mitä niihin aikoihin tein hävettää minua vieläkin, olin hyvin naiivi, epäilemätön ja tyhmä mutta itseluottamusta minulta ainakin  löytyi, ehkä vähän liikaakin.

(Klippi elokuvaprojektistani joka tietenkin jäi kesken 2009. Tämän ajan animaatioita katson jo mielelläni ja ihmiettelen kuinka suuri ero tähän 2009 puolivälissä tehtyyn videoon on sen vuoden alussa tehtyihin verrattuna)

Vuodet kului ja kehityin animoimisessa. Nykyäänkin katselen vanhoja animaatioitani ja mietin "Jumalauta, miten mä joskus pystyin tohon?". Sain kasaan itselleni you tubessa jopa 800 tilaajaa. Aikojeni loppupuolella sain paljon kommentteja ja olin jo hyvin tyytyväinen animaatioideni sujuvuuteen ja piirrustustyyliini vaikka en kyseisestä tyylistä nykyään kovin tykkääkkään.

(Mielenkiintoinen video kiitoksena kanavani tilaajille 2010. "You tube aikojeni" loppupuolelta.)

8-luokan puolivälissä inhottavin kuitenkin tapahtui. Unohdin You Tube salasanani. No normaalisti siinä tilanteessa vain haettaisiin uusi salasana sähköpostista mutta kun minulla olikin vahvistusosoitteena sähköposti jota ei enää ollut edes olemassa. Ei siinä mitään ollut tehtävissä. Monta kuukautta yritin salasanaani muistella, penkoa laatikoita toivoen että sieltä löytyisi lapulle kirjoitettu salasana ja saada vanhaa sähköpostiani toimimaan, mutta en vain päässyt enää tililleni. Siinä samalla into animoimiseen lopahti totaalisesti. Ei tapahtunut minua niinkään lannistanut mutta tuntui uuvuttavalta aloittaa kaikki alusta ja kiinnostukseni siirtyikin siinä vaiheessa muihin asioihin kuten takaisin traditionaaliseen piirtämiseen, sarjakuviin ja maalaamiseen.
 

(Viimeisin "aikaansaannokseni" 2011)

Nyt harmittaa vähän etten jatkanut animoimista, voisin olla nykyään jo ties kuinka hyvä jos olisin jatkanut. Ei se animoimisen taito tietenkään mihinkään katoa mutta kun pitää pitkää taukoa niin kaikki se vaiva mitä animaation tekemiseen tulee nähdä tuntuu vaan hankalalta eikä nykyään ole tarpeeksi aikaa. You tube aikoinani en nähnyt edes kovin usein kavereitani ja istuin tunteja ja päiviä koneella, silloin ehti saada paljon aikaiseksi.

Puhun harvoin uusille ihmisille entisestä harrastuksestani sillä 1. You tube tilini on täynnä noloja (ja mukavia asioita) enkä voi enää niiden siellä oloon vaikuttaa 2. Harva harrastaa animoimista ja se tietenkin herättää kiinnostusta mutta kun en sitä nykyään pahemmin tee tunnen turhaksi edes mainita sitä. 3. Tuona aikana elin ikään kuin omassa maailmassani johon vain pari internetin ulkopuolista ystävää kosketti. Tähän maailmaan ei kuulunut ketään tuttujani ja se ikään kuin on jäänyt koskemattomaksi omaksi ajakseen.
 Tuo vaihe elämästäni on ollut minulle monella tapaa hyvin merkittävä, se on kasvattanut minua ihmisenä, taiteilijana ja internetin käyttäjänä. En tiedä kuinka moni tätä ymmärtää mutta luulen että jokainen on kokenut joskus intohimoa joka on taantunut tai elämänvaiheen joka kaikessa noloudessaan on kasvattanut. Olisi kiva tietää millaisia ajatuksia sinussa herää. Mutta kiitos jos jaksoit lukea <3 Jatkan nyt surkeaa yritystäni uuden animaation kimpussa ja painun sitten nukkumaan.

Newborn

No moro taas! Tervetuloa lukemaan blogiani "uusin silmin" ja näin ollen haluan itsekin päästää irti joistakin hölmöistä oletuksistani ja tavoistani.

Niin se pieni ihminen vaan kasvaa, kasvaa paljon ja nopeasti. Tässä mä taas mietin mitä kaikkea tein vuosi sitten ja päähäni nousee muistoja jotka herättää enemmän kuin myötähäpeää. Naurattaa kun miettii miten se järjellinen ajattelu oli niin pientä ja antoi vain kaiken tapahtua sen hetkisten tunteiden mukaan, ja silti vaikka tuli hölmöiltyä vaikka miten kuvitteli olevansa niin "aikuinen". Vitut mikään aikuinen ole ollut ja ole todellakaan vieläkään. Niin paljon vuoteen ja puoleen on kyllä mahtunut että ilman niitä typeriäkään muistoja ei oltaisi päästy tähän asti.

Vuosi on toisaalta pitkä aika mutta sinne sekin taas vaan meni. Voisin kertoa menneestä vuodestani taikka railakkaasta vuodenvaihteestani mutta jätän sellaiset johonkin toiseen kertaa ja puhun nyt blogistani.
 Aloitin blogini pitämisen 15.4.2012, silloin kirjoitin blogiini naiivisti mitä mieleeni tuli, kaiken mitä minulle oli käynyt. Swan lake oli silloin vielä päiväkirjani. Kun lukijoita tuli enemmän ymmärsin etten voi vuodattaan nettiin mitä vain. Vaikka ihmismieli on utelias ja kiinnostavintahan on kaikista henkilökohtaisimmat asiat, ne asiat kuuluvat kuitenkin yksinomaan minulle ja siksi kerronkin ne nykyään vain omalle perinteiselle päiväkirjalleni.
 Myöhemmin tuli vaihe kun aloin lukemaan kauniita lifestyle blogeja. Miksen minäkin olisi kokeillut? No niin miksenköhän. Kyllähän materia ja kaikki kaunis ilahduttaa minua mutta miksi kukaan muukaan jaksaisi katsella aina samaa naamaani jos en jaksa katsella sitä edes itsekkään. Muutenkin nyt on sellainen väsymys iskenyt että ketään tuskin kiinnostaisi tuijottaa meikitöntä naamaani sängyntuuheilla hiuksilla. En nykyään jaksa lukea paljoa muidenkaan lifestyle blogeja, selaan vain kuvat ja poimin mieleeni pari hassua sanaa joista voin muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden "tekstistä" mieleeni. Onhan niitä hyviäkin lifestyle blogeja, mutta sitten on taas niitä jotka ovat täynnä satoja melkein samanlaisia kuvia siitä omasta pärstästä. Puolet kyseisten blogien tekstistä pohditaan minkäköhän väriseksi sitä sitten värjäisi hiuksensa ja loppuun liitetään "asiallinen" tai "koskettava" tektinpätkä omista peruskouluajoista tai maailman yleisestä väärydestä mitä jokapuolella nyt muutenkin jankataan. Kuka sellaista jaksaisi? En toki tarkoita sitä etteikö blogiin saisi laittaa kuvia itsestään, omat ovat ihmisten blogit ziisus sentään, kenen muun naama siellä sivupalkissa sitten kuuluisi komeilla : D?

Mitä sitten jatkossa blogiltani haluan? Haluan keskittyä jakamaan elämäni iloisia sekä ehkä surullisiakin hetkiä kanssanne. Kertomaan mielipiteitäni ja tuntemuksiani ilman että stressaisin tuleeko niistä nyt jotain sanomista. Haluan kirjoittaa blogiani aina silloin kuin siltä tuntuu ja miten haluan, enkä vain tiettyjen aikarajojen välein, tiettyyn muottiin sovitettuna. Haluan saada blogini lentämään omalla tavallani.

"We have to accept facts as facts"

- Ai Yazawa