Videoita

On tullu tehtyä pari videota viimeaikoina. Toinen Pariisin reissusta ja toinen Helsingistä joka on mun ensimmäinen vlog. Juhannuksena kuvaan varmaan taas kunnolla mutta on niin huonot ilmat että voisi muuten vaan höpötellä jotain kameralle tässä joku päivä.

Avautumisraita

"Bussin etupenkissä jalat ojossa,

Satakymmenen kilsaa kirjoitettavaa

Läpi hyönteisten hautausmaan,

Funtsin maailmasta kiinni otettavaa.

Joku sanoo ei nää laulut synny alkon jonoissa,

Joku sanoo koitat seistä liian suurissa monoissa

Ja vitut mähän kirjoitan just sen mitä nään.

Tajusin, että elämä mun ainut herra on,

Jos sillä ei oo sanottavaa, mä olen sanaton.

Anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla

(Oh oh oh oh)

Anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla

(Oh oh oh oh)

Nään edessäni sanoja, mä seison niiden takana

Joten anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla

Mä mietin miksi tyhmät ovat varmoja

Ja miksi fiksujen varpailla on painoa.

Mä mietin niitä mimmejä minimekoissa,

Tyrkkyjä kiinni rahamiesten hihoissa.

Mä mietin laitanko mä yhteen biisiin

Sen kaiken mitä päässäni vilisee

Vai puranko yhden naisen viiteen levylliseen

Mä mietin niitä, joilla on tarve tulla, suuremmaksi kuin kukaan muu

Ja mä mietin niitä joilla kaikki aina epäonnistuu

Mun läppäri näyttää vielä kahdeksan prossaa,

Navigaattori huutelee perillä ollaan.

Mul on satakymmenen kilsaa enemmän takana.

Ja mä mietin miks monelle eko on pelkkää ego,

Jään venaamaan aitoo ekoteko.

En aio pelätä viimeistä hengenvetoo,

Mä tiedän et se venaaminen vaan etoo!

Joten anna mä katon kun tää maailma sekoo,

Hörpin viinii ja nautin vähän manchegoo

Ja rakennan mun päähän sitä omaa kekoo

Ja kun sä koputat sisään muistaa huutaa.

Halooooo!

Lyriikat: Haloo Helsinki - Avautumisraita.

Olette upeita. Muistakaa että vaikka ette sopisi tähän heteronormatiiviseen, aamuvirkkujen yhteiskuntaan olette täydellisiä. Vaikka ette kirjottaisi viisi laudaattoria tai näyttäisi seiskalehden kannen malleilta olette täydellinen kuva itsestänne. Teette omat eettiset valintanne, päätätte oman elämänne suunnan ja tavoittelette väliaikaista tai loppuelänän onnea. Olen kaunis, olen onnistunut, olen omaitseni!

Uusi banneri ja raivoa homo fobiasta

Tein itselleni uuden bannerin joka noudattaa samaa ideaa ja värimaailmaa kuin aijempikin. En tiedä näyttääkö blogini nyt tylsän valkoiselta mutta ei sen väliä koska tylsä valkoinen on kiva. Vähän harmittaa miten en ole ollut täällä järin aktiivinen viime vuotena mutta ei näköjään ole ollut moni muukaan. Hirveä määrä perinteisiä blogeja lopettaa kokoajan ja ne korvataan todennäköisesti tumblrilla, instagramilla tms. johon kuvia ja tarinoita voidaan heittää.

Katson telkkarista dokumenttia "Stephen Fry homofobian jäljillä." Lievästi provosoituneena ja järkyttyneenä naureskelen sille miten vääristyneitä mielikuvia ihmisillä on homoseksuaalisuudesta. Monet tuntuvat pitävän homoutta valintana, sairautena, fetissinä. "Ei kukaan syntyessään voi tietää olevansa homo, vaan he valitsevat sen", "Ei, eikä voi tietää olevansa heterokaan." Jotku ei millään tunnu pääsevän yli anaali ajatuksistaan jotka he sitovat homoseksiin. En ymmärrä miksi se niin kovasti kiinnostaa mihin reikään sitä vehjettään tungetaan. (Ihan kuin heterotkaan eivät tätä tekisi) Joillekin muiden ihmisten henkilökohtaiset petipuuhat ovat niin ylipääsemätön asia että siitä voi saada kuolemantunnon. Samalla kun kritisoidaan että mihin homo peniksensä tunkee tunnutaan unohtavan että on olemassa myös lesboja. Yleisesti ottaen miehet vaikuttavat oleman enemmän homofoobisia kuin naiset joten onko kyseessä miesten fetissi lesbonaisista? Ei voi hyväksyä yhtä jos ei hyväksy myös toista. Lesboille kieltämättä ujutetaan myös paskaa siitä että "sukupuolielimet eivät sovi yhteen" ja "ei tuo ole todellista raakkautta." Toivon että jonain päivänä ihmiset oppisivat erottamaan omat henkilökohtaiset pelkonsa esim. politiikasta.
 Nykypäivänä olen kuullut useamman suomalaisen suusta "Miksi homoja jaksetaan hehkuttaa? Miksei järjestetä heteromarssia?" "Avioliitto on vain nimike, miksi homot haluavat sitä niin kovasti (Ei ole muuten nimike vaan sisältää muummuassa adoptio-oikeuden ja useamman tasa-arvoisen piirteen joita rekistöröity parisuhde ei toteuta)" "Homous on nykyään vaan muotia." Todellisuudessahan viimein (toivottavasti)  lähestytään suvaitsevampaa maailmaa eikä se merkitse sitä että ihmiset muutuvat homoiksi,!vaan ne jotka siksi ovat syntyneet uskaltavat olla avoimesti omia itsejään. Niin kauan kuin tasa-arvo ei toteudu on syytäkin pitää hälinää.

Mutta juuh tälläistä nyt tällä hetkellä. En jaksa enempää keskenäni raivota :D Ylihuomenna kohti Pariisia! Kertokaa mitä Pariisissa pitää ehdottomasti nähdä? Onko kokemuksia?

Olisiko jo aika muuttua?

Uudella kamerallani otettu kuva veden alta.

Kertakaikkiaan en tiedä mitä minun tulisi tehdä kanssani. Elämä tuntuu jatkuvalta pettymysten sarjala ja tuntuu että raja on tullut jo useamman kerran vastaan. Silti naiivina ja positiivisena ihmisenä jaksan aina luottaa ihmisiin ja lopulta kaikki kaatuu jälleen päälleni. Jollain tapaa tykkään siitä minusta joka jaksaa aina antaa kaikkensa, mutta olen tullut siihen pisteeseen että se vain sattuu liikaa. En kestä enää yhtäkään eroa, hylätyksitulemista, menetystä, mitä vaan. Alan kyseenalaistamaan onnellisten lopppujen todenperäisyyttä. Ehkä ei ole olemassa mitään onnellista loppua, todellista rakkautta tai onnellista loppuelämää. Ehkä on olemassa vain onnellisia ajanjaksoja jotka kestävät pidemmän tai vähemmän aikaa.
  Voisin uskoa fraasiin "Se ei johdu susta vaan musta" mutta kun tätä kuulee tarpeeksi monta kertaa, niin voiko se enää pitää paikkansa? Olen miettinyt sitä että miksi mut aina jätetään? Mikä mussa ahdistaa ihmisiä? Kyllä, mä olen lojaali, huolehtiva, innokas ja temperamenttinen. Kyllä, olen myös itsekäs, masentunut, pelokas, mustasukkainen sekä hankala. Mä ymmärrän että nämä piirteet voivat olla joillekin liian hankalia käsitellä mutta mä en tahdo mitään pahaa. Mä en ole kenenkään riippakivi tai kahlitsija.
 Mä en kaipaa vakavaa sitoutumista, mä en kaipaa vielä unelmien satuhäitä tai yhteistä kotia. Se mitä mä kaipaan on läheisyys. "Pidä musta kiinni" "Tule syliin". Sitä että voi pussailla ja illantullen käpertyä saman peiton alle nukkumaan. Mä kaipaan sitä että joku kaipaa. "Mä haluan olla sun kanssasi, mulla on ollut ikävä sua"-lause alkaa kuulostamaan jo vieraalta. Mä haluan jakaa seikkailun: kävelyitä kesäöinä, uusia paikkoja, uusia kokemuksia ja paljon naurua.
 En jaksa enää pettyä, kantaa kaunaa ja särkynyttä sydäntä. Haluan viimein antaa anteeksi ja päästää irti (vaikka sinulle vaikutan olevan nykyään yhdentekevä.) Haluan nousta heti jaloilleni ja pitää sinut elämässäni (vaikka en voi kieltää ettenkö tulisi enää haluamaan sinua.)
 Tästä lähtien haluan olla se tyttö joka hymyilee ja tuo mukanaan iloa. Haluan olla se tyttö jonka kaikki haluavat mutta joka ei halua ketään. Voin antaa muiden tulla lähelle, voin hymyillä ja tarttua kädestä, mutta en avaa enää suutani. En anna enää itsestäni. En avaa enää sydäntäni.

Itsekriittisyyttä vaiko itseinhoa

Elämäni näyttää pitkälti samalta kuin aikaisemminkin. Stressiä, pelkoja, juhlia, kiirettä, vastuuta ja vatsa täynnä perhosia. Mä yritän kovasti hillitä itseäni ja ajatella järkevästi mutta jotenkin sä vaan oot niin vastustamaton.

"Vaik tän piti olla chillii ja villii

Nyt mä haluisin leikkii kingii ja queenii

Vietetty liikaa aikaa, aloin kiintymään Spesiaali nainen on jotain niin hyvää"

Mulla on koko elämäni ollut tiettyjä piirteitä joita inhoan yli kaiken itsessäni, kuten itsekkyys, huomiontarve, läheisyydenhalu ja takertuvaisuus. Aina tietyin väliajoin huomaan kyseiset piirteet mun käytöksessä, taistelen niiden parissa ja ehkä ne hetkeksi katoaa. Loppujen lopuksi ne kai kuuluvat perusluonteeseeni. Vaikka en yleensä järin radikaalisti käyttäydy, pääni sisällä saatan kuvitella olevani maailman napa ja janoan suurta draamaa. Haluan että asiat menee niin kuin itse olen pääni sisällä suunnitellut ja vihaan pettymyksiä yli kaiken. Mökötän, oletan muilta tietynlaista toimintaa, haluan että mua kaivataan. Ovatko kaikki ihmiset päänsä sisällä oikeasti tällaisia hirviöitä vai olenko erityisen kuvottava? 

 Pääasia on kai ettei anna tunteillensa liikaa valtaa. Pysyy tyynenä, kohteliaana ja mukavana vaikka pään sisällä riehuisi pyörremyrsky. Välillä vaan tuntuu hyvältä sanoa ääneen millainen itsekyyden keskittymä olen, mitä mä haluan ja mitä tunnen.

T. Hirviö

Riippuvaisuus

Hyppään junaan. Laitan musiikin soimaan ja samalla katson maisemien vaihtuvan. Mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan, kunnes kuulen kuulutuksen "Hyvät matkustajat, saavumme Tampereelle." Joko 45 minuuttia on kulunut? Oliko se viime viikolla kun me kävimme Lontoossa? Ai se olikin viime elokuussa. Yläaste loppui jo kolme vuotta sitten. Mitenkäs se lapsuus, mihin se meni? Voidaanko vielä leikkiä piilosta?
 Aikaa kuluu nopeasti ja pelkään että silmänräpäyksessä olen jo vanha ja ryppyinen. Silloin istun keinutuolissa kertoen satuja lapsenlapsilleni siitä kuinka aikoinani minulla oli paljon kavereita ja punainen tukka. Tällä hetkellä en halua  mitään muuta kuin elää elämääni vapaana, nuorena ja onnellisena. Sen jälkeen kun erosin ajattelin että en halua enää ikinä olla riippuvainen kenestäkään, sillä loppujen lopuksi se on kamalaa käyttää suurimman osan päivästään pohtien kysymyksiä "Onkohan mun kulta kunnossa?" "Mitä minä voin tehdä mielyttääkseni häntä?" "Miksi hän ei vastaa minulle?" "Koska me näemme taas uudestaan?" Ja kaikki ne lukemattomat kysymykset vain sen takia koska rakastan häntä ja koska on niin kamalan mukavaa kokea itsensä rakastetuksi.
 Todellisuudessa minähän olen riippuvainen niin pitkään kuin ihmisiä päästän lähelleni. Nimiä mainitsematta jokainen mun rakas, olisin valmis tekemään lähes mitä tahansa teidän onnen ja hyvinvoinnin puolesta. Niin kauan kuin on joku "isompi" taho joka määrittelee mitä saan ja mitä en saa tehdä, olen riippuvainen.
 Yhteiskunnan silmissä jos eläisin unelmieni elämääni olisin turha läjä paskaa. Kysenen elämä menisi kutakuinkin näin: Asuisin omassa asunnossani ehkä joku ihana samansukupuolen edustaja seuranani. Maalaisin isoja tauluja ja näkisin usein kavereitani joskus olutlasin äärellä, toisinaan taas rannalla, Tamperetalolla, puistossa, missä milloinkin. Välillä voisin rauhoittua sängynpohjalleni ja katsoa Frendejä taikka lempielokuvaani Greasea, kun taas välillä voisin lähteä maailmalle seikkailemaan ja katsoaan mitä nähtävää ja koettavaa maailmalla on tarjota. Eläisin elämäni kunnioittaen kaikkea elämää ympärilläni, antaisin jokaisen eläimen elää elämäänsä käyttämättä heitä hyväkseni vaan sen sijaan tarjoaisin auttavaa syliäni ja tasa-arvoista kohtelua.
 Niin kauan kuin opiskelen voin elää kuttakuinkin unelmieni elämää. Hankalia asioita on kuitenkin raha tai se mitä minulta odotetaan tulevaisuudessa. Jos ajatellaan yhteiskunnan tai perheeni kannalta ihanteellistahan olisi että opintojen jälkeen menisin töihin, kävisin joka arkipäivä töissä ja ansaitsisin keskivertopalkkaa. Söisin lihaa turvatakseni kyseisen tuotannon takaamisen jokaiselle että kaikki voisivat lihasta nauttia, enkä olisi kellekään vaivaksi erikoisruokavaliollani. Jossain vaiheessa tapaisin ihanan miehen ja menisin naimisiin ja tämän miehen kanssa hankkisin 2-3 lasta. Hoitaisin lojaalisti lapsiani kotona, sillä välin kuin mieheni kävisin töissä ja lapseni kasvasivat vähän vanhemmiksi. Olisin mieheni kanssa yhdessä kunnes kuolema meidät erottaisi. Näkisin lasteni  kasvavan, edistyisin töissäni, maksaisin veroni, lainani, kaiken mitä olen velkaa. Jäisin eläkkeelle ja viettäisin rauhallisia eläkepäiviä  mutta en liian pitkään ettei tulisi liian vaivalloiseksi maksaa minulle kunnollista ateriaa vanhainkodissa.
 Mitä jos edeltävä tulevaisuus kuulostaa mielestäni oksettavalta? Onko se todella mahdotonta elää unelmieni elämää, pysyä tässä hetkessä? Nimittäin minusta todella tuntuu että olen onnellinen. Asun mukavassa kämpässä, mukavalla paikalla, mukavassa kaupungissa. Saan rahaa jolla pystyn elämään kohtuullisesti kuukauden kerrallaan. Minulla on paljon  ystäviä ja kavereita joiden kanssa vietän aikaa aktiivisesti. Voin toteuttaa itseäni vapaasti ja halutessani aloittaa uusia harratuksia. Määrään itse mitä suuhuni laitan, minkä  tuotantoa tuen ja mitä teen vapaa-ajallani kutakuinkin mukavan koulupäivän jälkeen. En ole sitoutunut kehenkään mutta halutessani on olemassa ihminen jonka viereen voin yöksi käpertyä.
 Kai se on naiivia haaveilla hetken kestävän ikuisuuden. On varmasti myös epäkypsää kammota työntekoa ja aikuisuuden velvollisuuksia. Sitä suuremmalla syllä haluan kuitenkin ottaa kaiken ilon irti. En halua olla se ihminen joka kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä miettii että miksi en pitänyt itseäni kauniina, miksen arvostanut itseäni, miksi en lähtenyt elämään vielä kun oli mahdollisuus. Ja jollain tasolla unelmoin että minusta ei tule koskaan niin kutsutun "kohtalon" orjaa.

Jospa joskus tai ehkä jopa aikaisemmin

Makaan sängyssä hereillä puoli kolmelta sunnuntaiyönä. Mun päässä liikkuu liikaa ajatuksia, vaiko liian vähän, en ole varma. 

 Pitkästä aikaa mulla on hyvä olla ja se tuntuu oudolta. Suorastaan syntiseltä. Voiko todella olla että musta on tulossa taas onnellinen? Pelkään että kohta mä taas romahdan, joudun ottamaan takapakkia ja pian olen jälleen itsekaivamani kuopan pohjalla. Mutta ei, nyt mä seison jalat maassa katsoen mitä elämä ympärilleni tuo.

 

Yhtä ja toista on taas tapahtunut. Lukuloma ja kirjotukset ovat jo ohi ja oikeastaan en edes tiedä miten kirjotukset meni. Koulu alkoi tällä viikolla ja tuntuu oudolta istua oppitunneilla. Tänävuonna on masentanut ja ollut abi juttuja niin paljon että en muista milloin olisin viimeksi ollut koulussa tunneilla.

 Oon nähnyt taas kavereita. Elämänilo on ainakin osittain palannut. Baarissa tullut käytyä turhankin usein, olin viikko sitten Haloo Helsingin keikalla, yksi päivä tein Veeran kanssa sushia, tänään oli pikkusiskon synttärit ja ennen kaikkea olen viettänyt hurjan paljon aikaa Yolandan kanssa. 

Tunteet heittää kärrynpyörää enkä tiedä miten päin olla. Olen innoissani ja luvattoman tyytyväinen mutta tätä menoa saatan päätyä tekemään virheitä, sanomaan asioita. Mutta voi kamala kuinka mä en saa susta tarpeekseni.

Huuda

Miten mä saisin sut tajuumaan että kaikki ei ole niin yksinkertaista ja itsestäänselvää?

Elämä ei pysy paikoillaan vaan sen kulkee eteen päin ja joku päivä mä vielä kuljen sen mukana sellaisena ihmisenä mitä nykyisyys on musta muokannut. Silloin voi olla jo liiaan myöhäistä.

Menneeseen ei voi palata, ongelmia ei voi sivuuttaa eikä pahaolo katoa vetäytymällä iloiseen kuplaan.

Oonko mä sulle sen arvoinen? Onko sulla aikomus kuunnella mua? Sillä vielä ei ole liian myöhäistä ottaa mua kädestä kiinni.

Elämässä on tapahtunut vaikka ja mitä enkä usko että siitäkin on jo niin pitkä aika kun viimeksi kirjoittelin tänne. Ero on kaihertanut mieltäni ja olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä. Olen nähnyt paljon ystäviä ja yhtä jota näin viimeksi viimekesänä. Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin.

 Ylioppilaskokeet stressaavat mut hengiltä. Eilen oli englannin kuuntelu joka omasta mielestäni meni ihan hyvin. Tänään vuorossa oli saksan kuuntelu joka meni mun arvion mukaan hyvin mutta en haluu herätellä liikoja toiveita sillä olen tunnetusti surkea saksassa. Huomenna on sitten penkkarit! Hassu päivä kun heitellään rekan lavalta lapsille karkkia ja puetaan päälle hauskat vaatteet. Itsehän nousen rekan kyytiin Nuuskamuikkuseksi pukeutuneena. Harmittaa vähän että toisin kuin useimmat kaverit en voi vielä juhlistaa valmistumista. Menen mukaan abiristeilylle mutta en ole valmistumassa vielä n. vuoteen. Eihän puolivuotta pidempi aika lukiossa ole paha mutta mä haluisin jo edetä elämässä. Mä en tiiä mitä tulevaisuus tuo, mä en tiedä enää yhtään mitä mä teen, jokin aika sitten mulla oli vielä selvä visio: yhteiseloa ja kuva-artesaania. Mä en halua jumittaa yksin täällä tutussa paskaisessa huoneessani itkien menetettyjä ja peläten tulevaa, vaan mä haluun jo astua sinne.

 Silloin kun mä muutin Tampereelle mä luulin ihan oikeesti että jäisin tänne loppuelämäkseni ja noh mistäs sitä tietää jos joskus tänne asettuisinkin. Ihastuin tähän kaupunkiin ensisilmäyksellä. Kieltämättä Tampere on yhä lempikaupunkini mutta tässä elämäntilanteessa sillä ei ole paljoa annettavaa mulle. Ystävät joihin tutustuin vasta alle kolme vuotta sitten hajaantuvat kohta jo omille teilleen ja mä jään tänne muutaman hassun lusmun kanssa.

 Päivä kerrallaan olo helpottaa mutta vähänväliä mun silmät  täyttyy kyynelistä kesken arkiaskareiden: kun mä katson mun peilikaappiin, kun mä yritän käydä käsiksi vanhoihin sotkuihin. Liikaa muistoja, murehdittavaa, menetettävää ja stressatavaa. Penkkareiden jälkeen alkaa kuitenkin kolmen viikon lukuloma ja aijon ottaa siitä kaiken hyödyn irti: lukea, lepuuttaa hermojani, nähdä Ninaa ja toivottavasti saada asioita johonkin suuntaan. 

Hyviä iltoja kaikille! Yritän päivitellä tänne lisää penkkareiden ja abiristeilyn jälkeen jos olisi vaikka jotain iloista lörpötettävää. Käykää myös You Tuben puolella katsomassa videoita jotka tein siinä joulun jälkeen. Löytyy nimellä  MoroAlisa

Ghibli review!

Olen tässä viimeaikoina katsonut vinon pinon animea kun ei ole ollut muutakaan elämää. Samalla olen nähnyt muutaman Ghibli elokuvan joita en aikaisemmin ollut nähnyt. Nyt kun olen nähnyt lähes kaikki Ghiblin elokuvista ajattelin kertoa teille mitä mieltä niistä itse olen ja jos ette ole jotakin niistä nähnyt niin saatte ehkä innostusta katsoa tai olla katsomatta niitä. Huom. Elokuvat ovat satummanvaraisessa järjestyksessä.

Laputa (Castle in the sky)

1986\Hayao Miyazaki

Aloitetaan mun kaikkien aikojen lempi Ghibli elokuvalla. Laputa on herkkä, äärettömän kaunis, hauska ja mukaansa tempaava seikkailu. Lyhyesti sanottuna elokuva kertoo Pazu nimisestä pojasta ja Sheeta tytöstä. He tapaavat kun Sheeta laskeutuu taivaalta leijukiven avulla pudottuaan lentokoneesta, Pazu ottaa hänet vastaan. Pian Sheeta alkaa ajamaan takaa ilmarosvot jotka havittelevat Sheetan leijukiveä. Kaksikko joutuu lähtemään pakoon. Asioiden edetessä ja avautuessa Sheeta ja Pazu päättävät lähteä etsimään taivaalla leijuvaa linnaa Laputaa. Seikkailuun liittyy kuitenkin takaa-ajoa, upeaa luontoa, robootteja, ilmarosvoja ja taistelua. Jokainen hahmo on omanlaisensa samoin miljöö. Vaikka elokuvan aihe sinällään on vakava tekevät tietyt hahmot siitä hulvattoman. Laputan linna on myös toteutettu uskomattomasti ja se on yksinkertaisesti viety yli mielikuvituksen rajojen.
 Itselleni Laputa on elokuva jonka voi katsoa uudelleen ja uudelleen eikä se muutu millään tylsäksi. Joe Hisashi on säveltänyt useita musiikkeja Ghibli elokuviin ja ne ovat tunnetusti loistavia mutta mielestäni ne ovat parhaimmillaan Laputassa. Alkumusiikien soidessa kylmät väreet nousevat pitkin selkää, täytyy pitää hiljainen hetki ja pelkästään kuunnella. Jos olet katsonut Laputan jo kerran mutta et syttynyt sille, suosittelen katsomaan uudestaan sillä se ei jätä tyhjäksi.

Nausicaä

1984/Hayao Miyazaki

Nausicaä julkaistiin ennen kuin Studio Ghibliä edes oli ja tätä elokuvaa pidetään Ghiblin alkuna. Nausicaä on alunperin manga ja tarinaltaan pidempi, siispä parin tunnin elokuvasta puuttuu muutamia osia jotka ovat kuuluneet mangan juoneen. Itselläni Nausicaä menee aika samaan kastiin Laputan kanssa. Upeat Joe Hisashin musiikit pääsivät kuuluville Nausicaä-elokuvassa ja herkkä mielikuvituksekas juoni on omaa luokkaansa. Nausicaä on tunnelmaltaan kuitenkin paljon synkempi kuin Laputa. Tarina kertoo Tuulen laakson prinsessa Nausicaästa joka on lempeä tyttö. Hän rakastaa kaikenlaista elävää, jopa ohmuja ja osaa käsitellä niitä vaikka suurin osa ihmisistä pitää kyseisiä ohmuja hirviöinä. Tarina pääosissaan keskittyy taisteluun ihmisen ja luonnon välillä, siihen miten ihminen ei ymmärrä ympäristöään, kuinka he sokeana lähtee sitä tuhoamaan sekä muokkaamaan ja mitä kaikkea siitä voi seurata. Nausicaä onkin Maailman luonnon säätiön suosittelema elokuva.
 Mielestäni Nausicaä on opettavainen tarina jonka jokaisen tulisi katsoa. Ei ole mitään syytä miksikö en sitä suosittelisi, se on yksi Studio Ghiblin täydellisistä helmistä.

Only Yesterday

1991/Isao Takahata

Only Yesterday poikkeaa aika paljon perinteisestä Ghibli tunnelmasta. Se on piirretty realistisemmin ja muistuttaa arkisella juonellaan enemmän näyteltyä elokuvaa. Nämä ei kuitenkaan ole huonoja asioita vaan päinvastoin. Only Yesterday on virkistävä kokemus ja hyvän tuulinen elokuva. Päähahmo Taeko kuvastaa realistisesti 30-vuoden ikää lähestyvää naista. Elokuvan juoni keskittyy pääasiassa siihen kun Taeko lähtee maalle, jossa hänen mieleensä kumpuaa muistoja viidennellä luokalla tapahtuneista asioista.
 Itse yllätyin positiivisesti katsoessani Only Yesterdayn. En odottanut paljoa mitään mutta kokemus olikin hyvä. Elokuva sopii hyvin arkiseen iltaan kun ei tiedä mitä sitä tekisi taikka katsoisi. Elokuvan juoni etenee vauhtia joka pitää kiinnostuksen yllä ja jatkuvasti miettii mitä seuraavaksi muistellaan. Only Yesterday ei ole läheskään yhtä tunnettu länsimaissa kuin Japanissa ja sinäänsä ymmärrän miksi. Elokuva kannattaa kuitenkin katsoa, se antaa myös näkymää 1960-luvun Japaniin ja silloisiin elinoloihin.

Naapurini Totoro

1988/Hayao Miyazaki

Totoro on varmasti Henkien kätkemän ohella tunnetuin Ghibli elokuva länsimaissa eikä se paljoa esittelyä kaipaa. Kieltämättä Totoro on suloinen elokuva jossa kurkistetaan lapsen sydämeen. Se saa toivomaan että itsekin olisi vielä pieni ja viaton, voisi vaan lähteä seikkailuun, juoksennella kesäpäivät pitkin metsäpolkuja. Totoro piristää aina ja se on hyvänmielen elokuva joka sopii kaiken ikäisille. Musiikit jäävät helposti mieleen ja hauskat olennot kuten nokipallerot, Totoro ja Kissabussi ovat mudostuneet merkeiksi joista Ghiblin tunnistaa.
 Sanoisin että Totoro on ehdottomasti Ghiblin parhaita elokuvia mutta henkilökohtainen lempparini se ei kuitenkaan ihan ole. Mielestäni Totoro kuuluu Ghibli elokuviin jonka jokaisen pitäisi edes kerran nähdä ja se on nimen omaan piristävä elokuva. Kuitenkin jos etsii jotain vakavempaa aikuisempaan makuun ei Totoro ole sen hetken elokuva.

Tulikärpästen hauta

1988/Isao Takahata

Haluatko itkeä ja saada haikean olon koko loppuillaksi? Täältä sitä pesee. Tarina Tulikärpästen hauta sijoittuu vuoteen 1945, Toisen maailmansodan aikaan. Se keskittyy kertomaan miten 14-vuotias poika Seita ja hänen suloinen pikkusiskonsa Setsuko pärjäävät sodan kynsissä. Tarinaan kuuluu pommeja, kuolemia, tulipaloja, ilkeitä tätejä, nälänhätää ja maailman rakastavin isoveli. Elokuva on kaunis kaikessa karuudessaan. Katsomiskokemusta häiritsee kyynelputouksen lisäksi myös se että ensimmäisen viiden minuutin aikana saadaan selville että kaikki kuolee (tämä ei todellakaan ole mikään spoileri) ja tämä seikka tekee katsomisesta vaikeaa kun näkee iloisia ihmisiä ja joutuu vain odottamaan missä vaiheessa he kuolevat.
 Mielestäni Tulikärpästen hauta on sellainen Once in a life time-kokemus, jonka perään oikeasti kannattaa katsoa vaikka joku iloisempi elokuva. Vaikka tällä mitä kerron elokuvasta saa aika negatiivisen vaikutelman on kuitenkin pari isoa syytä jotka tekevät siitä kaikesta ankeudesta katsomisen arvoisen. Nimittäin elokuva antaa hyvin realistisen kuvan Toisesta maailmansodasta, mikä auttaa käsittämään sodan uhrien elämää ja menetyksiä, samalla saattaa ymmärtää kuinka tärkeää oma elämämme täällä on. Toinen asia mistä pidin oli isoveljen ja pikkusiskon sydäntä lämmittävä sisarsuhde. Kun muu maailma potkii päähän ja tilanne on toivoton tekee isoveli kuitenkin parhaansa pitääkseen hymyn pikkusiskonsa huulilla. Näin meidän kaikkien tulisi toimia.

Aaltojen Kuohu

1993/Tomimi Mochizuki

Tästä elokuvasta en sano paljoa. Tarina keskittyy kouluun sekä rakkauteen ja se perustuu Saeko Himuron novelliin. Pääosassa on poika nimeltä Taku Morisaki joka luokkakouksen lähestyessä muistelee entistä ihastustaan ja kolmiodraamaansa kouluajoilta.

 Piirrosjälki on ihan kiva, samoin tarina voisikin olla hyvä mutta päähahmot ovat niin ärsyttäviä ja muutenkin luonteeltaan mitään sanonattomia. Ihmeellinen kiukuttelu, takaa-ajo ja omituinen käyttäytyminen ottaa vain hermoon. En voi itse sanoa tästä elokuvasta kuin suhteellisen turha. Aaltojen kuohu olikin Ghiblin antama mahdollisuus nuoremmalle henkilökunnalle tehdä elokuvansa mutta loppujen lopuksi elokuva päätyi ylittämään sovitun budjetin sekä aikataulun.

Pom Poko

1994/Isao Takahata

Tämän elokuvan olen nähnyt vain kerran kolmisen vuotta sitten ja se ei jättänyt jälkeensä suuria tunteita. Ensinnäkin kyseesä on hauska elokuva joka kertoo metsässä asuvista (isopallisista) Tanukeista. Juoni perustuu tuttuun ihmiset vs. luonto asetteluun. Ihmiset haluavat laajentaa Tokyota kaatamalla metsää jossa Tanukit asuvat. Tanukit taas yrittävät estää ihmisten toimet keinolla millä hyvänsä.
 Elokuvan huumori puree varmasti paremmin japanilaisiin kuin länsimaalaisiin joille tietyt elokuvan asiat ei välttämättä ole tuttuja entuudestaan. Elokuva ja sen asettelu on silti hauska puhuvineen Tanukeineen. Mielestäni Pom Poko on suunnattu aikuisille mutta sen voi vallan mainiosti näyttää myös lapsille. Pom Poko kokemuksena on positiivinen ja tarinan opetus plussaa. Mielestäni se on melko tavallinen elokuva jonka voi katsoa hyvin mielin mutta jos sen jättää katsomatta ei siinä menetäkään mitään.

Porco Rosso

1992/Hayao Miyazaki

Porco Rosso on taattua Miyazaki laatua. Elokuva kertoo porsaan näköisestä miehestä joka on lentäjä, ensimmäisen maailmansodan veteraani. Hän auttaa ihmisiä ilmarosvojen kynsistä ja on jokseenkin ihastunut hienoon naiseen Ginaan. Vanhan lentokoneensa mennessä rikki hän joutuu kääntymään vanhan tuttunsa ja tämän reippaan tyttären puoleen. Tarina sijoittuu Italiaan Milanoon ja miljöö onkin äärettömän kaunis, merivesi läpikuultavaa ja kaupungit kauniita. Elokuva sisältää paljon takaa-ajoa ja tappelua mutta humoristiseen sävyyn mikä ei jätä epämukavaa tunnetta. Hahmot ovat hulvattomia ja sympaattisia. Taustalla kuitenkin piilee Porcon herkkä tarina joka avautuu pikkuhiljaa elokuvan myötä mutta jättää myös asioita oman päättelyn varaan.
 Porco Rosso on yksi suosikeistani vaikka elokuva avautui minulle paremmin vasta toisella katselukerralla. Ensimmäisellä kerralla se tuntui vähän tylsältä, moni asia meni minulta ohi ja loppu jäi ihan mysteeriksi. Seuraavalla kerralla kuitenkin ymmärsin useita asioita ja hahmot tuntui entistä mukavammilta. Suosittelen todella Porco Rosson katsomista ja jos se ei tosiaan heti avaudu kannattaa antaa uusi mahdollisuus.

Princess Mononoke

1997/Hayao Miyazaki

Tässä kauniissa elokuvassa käydään jälleen läpi ihmiset vs. luonto kaavaa. Tällä kertaa kuitenkin painotutaan enemmän ihmisiä kohtaan vihaisen luonnon puolelle. Tarina kertoo Ashitaka pojasta joka tappaa villisian rivanneen demonin. Demoni kuitenkin siirtyy Ashitakan käteen, samalla kun demoni antaa Ashitakalle uskomattoman taistelukyvyn tappaa se häntä hiljalleen sisältäpäin. Elokuvan aikana Ashitaka lähtee etsimään parannusta käteensä luonnonvoimilta ja samalla tutustuu pikkuhiljaa susien kanssa elävään tyttöön Saniin. Asetelmaan kuluu kyläläiset jotka haluavat tappaa sudet sekä metsän jumalan. Toisella puolella on San, sudet yms jotka taas haluavat tappaa uhkaavat ihmiset ja suojella reviiriään. Ashitaka joutuu tilanteen keskelle.
 Niin kuin Porco Rosson tämänkin elokuvan jouduin katsomaan pariin kertaan ennen kuin sytyin sille. Tykkäsin jo aluksi musiikeista sekä metsästä henkineen mutta tarina jäi vähän hämmentäväksi. Itselleni Mononoke ei antanut paljoa ja hämmenyin katsoessani elokuvaa pikkusiskoni kanssa siitä että kuinka raaka elokuva onkaan K3 leimastaan huolimatta. (Jouduin sensuroimaan siskolta kohtausta jossa henkilön pää irtoaa...) Kuitenkin Mononoke on useiden kavereideni lempielokuva että kyseessä on ihan makukysymys. Elokuva kannattaa katsoa itse ja ottaa siitä selvää.

Kikin lähettipalvelu

1989 Hayao Miyazaki

 

Kikin lähettipalvelu kertoo 13-vuotiaasta noidan alusta Kikistä joka opettelee pärjäämään omillaan. Elantonsa hän tienaa lennellen yli kaupungin toimittaen lähetyksiä. Elämä omillaan ei kuitenkaan ole helppoa varsinkin kun nuoren noidan uuteen elämään kuuluu ihastus, erilaisia asiakkaita sekä voimiensa löytämistä. Tarina tunnelmaltaan on kevyt ja kaiken kaikkiaan hyväntuulinen. Kikin lähettipalvelu jää hyvin mieleen ja vielä vuosien jälkeen muistaa kirkkaasti juonen kulun. Piirrosjälki on kaunis ja musiikit ovat myös mukaansa tempaavat niin kuin Joe Hisashilta saattaa odottaa.

 Elokuva kuvastaa hyvin 13-vuotiaan lapsen elämää. Ei siinä että sen ikäiset muuttaisivat omilleen vaan siinä miltä se ensimmäinen ihastus tuntui ja miten sen ikäiset lapset suhtautuvat toisiinsa. Itselläni Kikin lähettipalvelu ei ole herättänyt yhtä isoja tunteita kuin moni muu Ghiblin elokuva mutta se on kuitenkin piristävää katsottavaa muuten pieleen menneen päivän päätteeksi taikka inspiraation hakemiseksi. 

Sydämen kuiskaus

1995 Yoshifumi Kondō

Sydämen kuiskaus on leppoisa elokuva joka jakaa rakkaustarinan 14 vuotiaan Shizuku tytön sekä Seiji pojan välillä. Elokuva ei kuitenkaan ole missään nimessä imelä vaan tunteet kasvavat hillitysti pikkuhiljaa samalla kun nuoret murehtii jatko-opinnoistaan ja unelmistaan viulunrakentajana sekä kirjailijana. Sydämen kuiskauksen arkinen miljöö on mukava ja tunnuslaulu "Take me home, Country roads" jää elokuvasta päälimmäisenä mieleen. Sydämen kuiskauksessa näkyy myös kissapatsas Paroni joka ilmenee uudelleen elokuvassa "Kissojen valtakunta." Elokuvaa kuvaa parhaiten adjektiivi suloinen. Itse en ollut odottanut elokuvalta paljoakaan mutta loppujen lopuksi pidin siitä ja se pisti pohtimaan tiettyjä asioita. Jos haluaa katsoa jotain sopivan mittaista ja hellyyttävää on Sydämen kuiskaus hyvä valinta.

Kissojen valtakunta

2002/Hiroyuki Morita

Jos pitää kissoista ja Sydämen kuiskauksesta pitää todennäköisesti Kissojen valtakunnasta vielä enemmän. Kissojen valtakunta on kaikkea muuta kuin tylsä, tarina etenee jatkuvasti ja siinä on omanlaisensa viehättävä tunnelma. Elokuva kertoo vähän kömpelöstä Haru-tytöstä joka joutuu outojen tapahtumien keskelle. Kissat ja sattumusten sarja johdattelee hänet Kissojen valtakuntaan jossa hänet yritetään naittaa pelastamalleen Prinssi-kissalle. Toisessa pääosassa on salaperäinen Paroni-kissa joka nähdään jo Sydämen kuiskauksessa.

 Itse olen tykännyt Kissojen valtakunnasta kovasti, samoin pikkusiskoni. Pienenä saatoimme katsoa sen useamman kerran viikossa. Elokuva kestääkin vain 75 minuuttia joten se on kevyt hetken irrotus arkisista ajatuksista ja se jättää jälkeensä tyytyväisen tunteen.

Henkien kätkemä

2001/Hayao Miyazaki

Aikaisemmin mainitsinkin tämän elokuvan jonka ei kuuluisi olla kellekkään tuntematon ja jos on niin lopeta tämän lukeminen ja hopi hopi katsomaan! Tämä Oscar palkittu seikkailu on ehdottomasti Ghiblin ja Hayao Miyazakin taianomaisuudellaan erottuvin elokuva. Elokuvassa kerrotaan Chihiro tytöstä joka joutuu henkien maailmaan. Chihiro yrittää pelastaa vanhempansa mutta selvitäkseen vieraassa maailmassa hän joutuukin töihin outoon kylpylään ja tutustuu salaperäiseen Haku nimiseen poikaan. 

 Henkien kätkemä hivelee silmiä visuaalisella loistollaan ja tunnelma on pääosin vakava mutta kaikenkaikkiaan onnellinen. Kaikki elokuvan hahmot ja otukset ovat ihan omaa luokkaansa vaikka joidenkin niiden karuutta ja rumuutta tuli pienenä kauhisteltua. Henkien kätkemän kestää useita katselukertoja menettämättä koskaan hohtoaan. Tämän jokaisen kuuluu nähdä edes kerran elämänsä aikana.

Liikkuva linna

2004/Hayao Miyazaki 

Jälleen yksi Miyazakin tunnetuimmista ja useiden lempielokuvaksi muodostunut animaatio. Pääosassa on 18-vuotias Sophie jonka Turhatar-noita muuttaa vanhukseksi saatuaan kehnoa palvelua Sophien perheen hattuliikkeessä. Sophie karkaa kotoa ja löytää itsensä mysteerisen sydämmiä murskaavan velhon Haurun liikkuvasta linnasta (joka muistuttaa ennemminkin romukasaa) siivoojana. Tarina keskittyy Haurun salaisuuden selvittämiseen, sodasta sekä erimielisyyksistä selviämiseen, tulidemoni Celciferin vapauttamiseen ja ennen kaikkea pohtimaan kysymystä "Mitä järkeä elää jos ei ole kaunis?" Elokuva on jälleen täynnä sympaattisia hahmoja joilla on oikeasti ulkonäön lisäksi luonnetta.

 Omasta mielestäni Liikkuva linna on ehdottomasti keskivertoa parempi Ghibli-elokuva jossa on erinomainen sanoma!

Maameren tarinat

2006/Gorō Miyazaki

Tämä elokuva on Hayao Miyazakin pojan Gorōn depyytti ja sen huomaa. Katsoin elokuvan vasta hiljattain ja kehnon suurpiirteinen piirrosjälki tuotti pettymyksen. Elokuvan olisi voinut toteuttaa paremminkin mutta tarina tuli kuitenkin selväksi. Pääosassa on prinssi Arren joka tappaa isänsä, pakenee ja lähtee Sparrowhawk nimisen velhon matkaan. Matkalla Arren päätyy pelastamaan Therru-tytön orjakauppiailta. Tyttö ei kuitenkaan aluksi pidä Arrenista. Myöhemmin velho sekä Arren päätyyvätkin taloon jossa Therru sekä talon emäntä Tenar asuvat. Ilkeä velho Cob sekoittaa tilanteen havitellessaan ikuista elämää muiden kustannuksella ja loppuelokuva keskittyy taistelemiseen, kidnapattujen pelastamiseen ja totuuden löytämiseen.

 Mielestäni elokuva ei ollut järin kiinnostava mutta keskiaikainen miljöö joka poikkeaa yleisestä Ghibli miljööstä tuo elokuvaan arvoa. Elokuvassa on myös kauniit musiikit (joita olisi voinut olla enemmän), sekä hieno opetus jotka parantavat katsomiskokemusta.

Ponyo 

2008/Hayao Miyazaki

Brunhilde on pieni kalatyttö joka elää kauniissa meressä isänsä ja sisartensa kanssa. Eräänä päivänä Brunhilde päättä kuitenkin karata. Tavatessaan Sōsuke pojan Brunhilde päättää ryhtyä ihmiseksi. Sosuke nimeää Brunhilden Ponyoksi ja Ponyo päätyy asumaan Sosuken ja tämän äidin kanssa. Ponyon muuttuessa ihmiseksi ja meren myllätessä kaupunkiin iskee tsunami. Ponyon isä kuitenkin etsii Ponyoa huolissaan sekä Ponyosta että maailman järjestyksestä.

 Ponyo on äärettömän suloinen ja sydäntä lämmittävä elokuva. Se muistuttaa iloisen kevyellä tunnelmallaan Totoroa, etenkin tunnuskappaleensa kannalta. Vaikka Ponyo pyörii ehkä vähän vakavimpien aiheiden parissa kuin Totoro se ei kuitenkaan tee ihan yhtä isoa vaikutusta. Tsunami on loppujenlopuksi iso ja vakava asia mutta kyläläisten mielialaa se ei kuitenkaan vaikuta lannistavan. Tunnelma on hyvällä tavalla lapsenmielinen ja visuaalinen toteutus todella mielyttävä mutta jos etsii jotain aikusempaan makuun niin Ponyo ei kyllä ole ykkösvalinta mutta keskelle iloista kesäpäivää se sopii vallan hyvin. 

Arrietty - kätkijät

2010/Hiromasa Yonebayashi

Kätkijät perustuu Mary Norton fantasia romaaniin "The Borrowers". Yksinkertaisesti tarina kertoo pienistä ihmisistä jotka elävät seinien välissä ja lattoiden alla. He lainaavat ihmisiltä pieniä esineitä joiden puuttumista tuskin huomaa. Arriettyn tarinassa Shon niminen lempeä mutta kipeä poika huomaa Arriettyn ja Arriettyn perhettä kohtaa kriisi kun heidän salaisuus alkaa pikkuhiljaa raukeamaan talon asukkaille.

 Elokuva virkistää erilaisuudellaan. Osasyynä Arriettyn erottuvuuteen muista Ghibli-elokuvista on ranskalaisen Cecile Corbelin säveltämät raikkaat musiikit. Kätkijät ei ole Ghiblin parhaita elokuvia mutta silti todella hyvä ja katsomisen arvoinen raikas kokemus. Älä kuitenkaan erehdy katsomaan tätä elokuvaa suomidubeilla! Äänet ovat epäsopivat ja hahmojen nimiä on muunneltu.

From Up on Poppy Hill

2011/Gorō Miyazaki

From up on Poppy hill on aivan valtava parannus Goro Miyazakilta verrattuna Maamerten tarinaan! Elokuva kertoo 16-vuotiaasta Umi tytöstä jonka isä on kuollut Korean sodassa ja äiti on poissa. Hän asuu yhdessä sukulaistensa kanssa. Pian Umi ihastuu koulussa Shun nimiseen poikaan joka kuuluu koulun sanomalehti kerhoon. Kerhotalo kuitenkin uhataan purkaa joten oppilaat ryhtyvät Umin ehdotuksesta kunnostamaan sitä. Tarinan edetessä Umin sekä Shon taustoista paljastuu merkityäviä seikkoja ja tarina kääntyy päälaelleen.

 From up on Poppy hill on liikuttava tarina jonka aikana tuli itkettyä useempaan kertaan. Visuaalinen toteutus on myös mielyttävä etenkin valtava ja sotkuinen kerhotalo. Pidin myös siitä miten aitoja hahmot olivat, päähenkilötkään eivät menneet sellaista ärsyttävää kliseistä takaa-ajoleikkiä vaan olivat rehellisiä tunteistaan. Tykkäsin elokuvasta kovasti ja se antaa toivoa Ghiblin laadun säilymiseen Hayao Miyazakin lopetettua. Suosittelen!

Tuuli nousee

2013/Hayao Miyazaki 

Hayao Miyazaki on julistanut Tuuli nousee-elokuvan viimeiseksi elokuvakseen. Elokuvasta huomasi että Miyazaki oli ohjannut sen ikään kuin itseään varten. Koko uransa Miyazaki on piirtänyt paljon lentokoneita ja tämä elokuva viimein keskittyy kokonaan niihin. Tuuli nousee kertoo vuonna 1916 syntyneestä Jiro Horikoshista joka unelmoi lentämisestä mutta kehnon näkönsä takia ei voi unelmaansa toteuttaa. Jirosta kuitenkin tulee taitava lentokoneiden suunnittelija. Tarinan aikana näytetään kuinka Jiro urallansa edistyy, pääsee maailmalle ja rakastuu. Elokuvan tunnuslause on lainaus Paul Valeryn runosta  "The wind is rising… We must try to live"

 Odotin elokuvalta enemmän. Alku tuntui etenevän tajuttoman hitaasti ja Tuuli nousee saikin minut kiinnostumaan vasta puolivälin jälkeen. Elokuvassa on muutamia kivoja sekä jännittäviä kohtia joiden välissä on pitkiä aikoja kun ei tunnu tapahtuvan mitään. Päähenkilö herätti minussa myös ristiriitaisia tunteita. En tiennyt oliko Jiro herttainen niin kuin aluksi ajattelin vaiko todella itsekäs. Elokuva ei kuitenkaan ollut kokonaan pettymys. Omalla tavallaan se on täydellinen kruunaus Hayao Miyazakin uralle: kevyt ja juuri Miyazakin itsensä näköinen. Omaan katsomiskokemukseeni saattoi vaikuttaa myös väsymys joten ehkä katson elokuvan vielä jokin päivä uusiksi. 

No niin siinä on katsottavaa hetkeksi. Minulla on näkemättä vielä uusimmat  Ghibli elokuvat: The tales of the Princess Kaguya sekä When Marnie was There (samoin naapurini Yamadat). Palataan ehkä näihin merkkeihin kun olen katsonut kys. elokuvat, voisin myös tehdä tällaisen joistain katsomistani uusista taikka miksei vanhoistakin animesarjoista c:

Tallinna 6 ja 7

Viimeisinä päivinä tapahtui niin paljon ja niin nopeaa että en ehtinyt kirjoittaa blogiin. Elikkä seuraavana päivänä oli ripustus. Meitä ei siinä hommassa hirveesti tarvittu mutta oli kiva nähdä työmme kokonaisuudessa valmiina seinällä! Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Vaikka mukana oli niin paljon porukkaa työ näyttää silti yhtenäiseltä. Experimenta näyttely oltiin jaettu kahteen paikkaan. Meidän työmme oli pienemmässä tilassa, joten kävimme jo kurkkailemassa isommassa tilassa johon työt oltiin tuotu valmiina muista maista. 

 Päivällä kävimme EU:n sponsoroimalla kierroksella kuuntelemassa jonkun luennon ja Kumu-museolla jossa olisi ehkä viihtynyt pidempäänkin. Hotellille palattuamme lepäilimme jonkin aikaa. Menimme sitten syömään vegeravintolaan jossa Pekka liittyi viimein seuraamme ja loppuillan tutustuimme saksalaisiin. Loppujenlopuksi meni niin myöhään että pysyimme vain Hell Huntissa.

 Torstai oli viimeinen kokonainen päivä Tallinnassa. Kävimme ennen avajaisia syömässä afrikkalaisessa ravintolassa. Tämä reissu on ollut yhtä makumatkaa! Ihanaa eikä ole ollut tylsää mutta syömingit näkyivät myös vähän lompakossa. Avajaiset alkoivat tosiaan kolmelta. Kuuntelimme puheita yms ja kiertelimme näyttelyt. Oltiin näyttelyssä kuuteen asti ja itse olisin viihtynyt pidempäänkin. Oli niin paljon nähtävää ja kaikki teokset olivat niin ajatuksia herättäviä ja erilaisia. En muista koskaan käyneeni yhtä mielenkiintoisessa näyttelyssä, tila johon työt olivat ripustettu oli myös hyvin mielenkiintoinen. Minulle tuli jotenkin tosi ylpeä ja hyvä olo siitä kuinka sain olla osana jotain niin suurenmoista.

 Illalla kävimme vielä syömässä ja viimeisen kerran hell huntissa hyvästelemässä uudet kaverit. 

 Paluupäivä meni väsyneissä merkeissä. Oli ihana päästä kotiin ja Annin viereen nukkumaan. Experimentasta jäi kuitenkin todella paljon käteen. Opin uusia asioita varmasti enemmän mitä koulussa olen koskaan jopa puolessa vuodessa oppinut. Kokemus oli todellakin kiinni tarttumisen arvoinen ja jos jotain samantapaisia tulee joskus vastaan tartun varmasti tilaisuuteen uudelleen!